# Verkko

Viikko sitten lopultakin uskalsin, laitoin taitoni ja maineeni likoon. Vatsanpohjassa räpistelee ainakin kaksikymmentä ja kahdeksan punaista perhosta. Ne saavat aikaan painetta, paniikkia, pientä päänsäryn poikastakin. Olen niiiiin oman mukavuusalueeni ulkopuolella, ihan kuin joskus silloin kauan sitten. Elementit ovat täysin samat. Ryhmä kurssilaisia edessäni, kaikilla tarve ja halu oppia uutta. Silloin se meni putkeen, olin kuin kala vedessä. Sellaista aihetta ei eteeni tuotu jota en osannut kouluttaa. Itsevarmuus kasvoi ja opin koko ajan paremmaksi. Opin uusia asioita opetettavaksi, opin uusia opettamistapoja. Vaan nyt on aihe täysin eri. Ei ammatillista tarvetta yhdelläkään opiskelijalla, kaikki ovat paikan päällä harrastuspohjalta. Motivaatio on täysin eri. Entä aihe? Sekään ei voisi olla erilaisempi. Nyt käsissäni on useampi kappale kaksiosaisia muuttujia. Pareja, joista vain toiselle voi esittää järkisyitä ja perusteluja. Pikkaisen lisää painetta kouluttajalle.
Mutta niin se elämä vie. Nyt on verkot heitetty veteen ja saalista odotellessa suunnittelen kurssin sisältöä uudelleen ja yhä uudelleen.

Joskus aikoinaan tunsin elämän vaatimusten kietoutuvan ympärilleni kuin verkko joka kiristyy kiristymistään. Oli päiviä jolloin olin varma että tukehdun. Vaan se olikin vain turhaa stressaamista, toisten mielipiteiden yliarvostamista, oman itsensä tukahduttamista. Silloin verkko sai vatsaani tuhansittain pieniä lepakoita.
Vaan elämä vie aina eteenpäin. Lepakot ovat kadonneet ja pienet, huokaustakin kevyemmät punaiset perhoset tanssahtelevat hiljalleen.

Lapsilleni tahdon verkon.
Suojaverkon.
Elämän ikävyyksiltä suojaavan.
Sellaisen joka ei kurista eikä tukahduta unelmia.